Maailmassa on paljon sanattomia sääntöjä, niin sanottuja sanattomia normeja. Yksi näistä on hymy. Saatuasi hyvää palvelua tai ostaessasi laatutuotetta, sinulta odotetaan hymyä. Hymy on aivan mahtava asia ja se kuuluu osaksi asiakaspalvelua. Asiakkaan näkökulmasta voi olla vaikea tarjota hymyä, jos ei ole ihminen, joka hymyilee kiitoksena. Mitä hitaasti lämpiävän ihmisen hymyn taakse piiloutuu? Onko se edes aito?
Olin yksi päivä kaupassa, kun muu perhe odotti autossa. Myyjän hymy oli niin ihana, aito ja valloittava että omatkin kasvoni täyttyivät hymystä ja se energia meni suoraan sydämeen ja sieltä varpaisiin asti. Autoon päästyäni oli pakko kertoa, että nyt oli kyllä niin hyvää palvelua – vaikka ainut erilainen asia oli myyjän hymy. Jäin miettimään, oliko hänellä hyvä päivä vai onko hän opetellut noin mahtavan hymyn. Voisinko minäkin opetella?
Olen luonteeltani vahva introvertti ja hallitseva, tässä linkki tulokseeni. Nykyään erilaiset blogaukset introverteistä (Voiko introvertti yrittäjä menestyä, Introvertti ei ole ujo eikä tyly) on yleistyneet ja halusin kertoa oman tarinani. Kuten todettua, introverteillä on kokonainen maailma 
mielessään. Siellä tapahtuu vaikka mitä, mutta aina se ei tule pinnalle asti esille. Ymmärrän hyvin hakeutumiseni tietokonevaltaiseen alaan koodaamaan. Ymmärrän hyvin, miten stereotyyppinen nörtti istuu pimeässä näytön valossa, juo väljähtänyttä kokista ja syö kylmää pizzaa. Nörtti ei välitä ulkomuodostaan niinkään, tärkein tapahtuu korvien välissä.
Olen viime vuosina alkanut kasvattamaan extroverttipuoltani, mutta persoonallisuuttani en voi muuttaa – muokata vain hieman. Kuitenkin ihmisten seurassa oleminen syö introvertin energiaa siinä missä extrovertille se antaa energiaa. Introvertti haluaa päivän päätteeksi saada sen oman henkilökohtaisen tilan ja levätä – ladata akkuja. Tuota moni extrovertti ei ikinä ymmärrä, leimaten introvertit epäsosiaalisiksi. On vaikea ymmärtää mitä se tarkoittaa, että on aivan poikki muiden seurassa olemisesta. Koitan kertoa siitä vähän seuraavaksi.
Yksi perinteisistä ongelmatilanteista on parturi – varsinkin lopetus. Olen vuosien varrella kokeillut vaikka mitä eri hiustyylejä ja -värejä. Parturit ovat usein extroverttejä ja sosiaalisia. Tämänlaiset parturit sitten ottavat sinulta essun pois, pyöräyttää tuolilla ja näyttää peilillä taakse kun ihastelet valmista lopputulosta. Ja sitten tulee se kysyvä katse. Koiranpentuilme, joka silmillään kysyy hyväksyntää – anna nyt se hymy ja kerro kuinka mahtava oli lopputulos. Aivan tosi vaikea paikka! Minä harvemmin sytyn liekkeihin heti, vaan minulla nälkä kasvaa syödessä. Haluan tutkailla uutta mallia päivän pari peilistä, rakastua siihen ja pikkuhiljaa se näyttää yhtä enemmän ja enemmän paremmalta. En pysty siihen puolessa tunnissa. Jotkut parturit ovat varmasti luulleet, etten ikinä astu liikkeeseen takaisin kun sieltä lähden. Olen todistanut heidän useasti olevan väärässä. Olen vain hitaasti lämpiävä!
Kyse on roolin vetämisestä, esittämisestä, olemuksen antamisesta on että on jotain mitä ei ole. Se on erittäin raskasta. Useimmiten minä haluan olla naama peruslukemilla ja mieluiten ehkä vähän heilua vähän tai pyöriä tuolilla. Se rauhoittaa ja pystyn keskittymään paremmin. Normaaleissa palavereissa en voi tehdä sitä, onlinepalaereissa voin =) Kun on pitkään pitänyt jotain roolia, niin sen vetäminen muuttuu helpommaksi, mutta se kuluttaa edelleenkin. Siitä tulee myös osa itseä. Introvertit joutuvat tekemään niin ryhmissä, jotta tulevat hyväksytyksi ja täyttävät sosiaalisen koodiston normit.
Enkö sitten hymyile? Kyllä minä hymyilen, minuun saa sekunneissa hymyn, kun kertoo ronskin tai älyä ja päättelykykyä vaativan vitsin. Kun adrenaliini virtaa suonissani urheillessani, nousee hymy kasvoille. Sama vaikutus on myös alkoholilla. Tarvitsen vahvan ärsykkeen. Uusi ja äkillinen tilanne (ja kampaus) ei sitä tee vaan enemmänkin päinvastoin. Se vie kaiken energiani tulkita tilannetta. Onneksi olen opetellut hymyn. Aluksi se näytti enemmän irvistykseltä, nykyään uskon sen menevän täydestä kaikkiin. Se on selviytysmiskeino, ettei näytä aaveelta kesken tärkeän tilanteen.
Todellisen tuntuisen hymyn luominen on vaikeaa. Jossain kohtaa aloin ymmärtää, että pitää ajatella jotain tuttua, turvallista ja rakasta asiaa. Ennen kun sain lapseni, mietin äitini pitkäkarvaista Chihuahua koiraa Moccaa. Se saa kasvoni aina hymyyn, hän on niin ihana. Satojen harjoituskertojen jälkeen aloin oppimaan mitkä lihakset kasvoissa kiristyy ja miltä minusta tuntuu. Nykyään ei tarvitse kesken kokouksen miettiä kissoja ja koiria, minä vain hymyilen – koska olen oppinut missä tilanteissa hymyillään. Hymyn alle on myös hyvä piilottaa todellisia tunteita, jos niiden näyttäminen aiheuttaisi ikävän tilanteen – esim. ystävällä on jotain aivan kauheaa päällään ja ennen kuin ehdit sanoa siitä, hän kertoo sen olevan uusi lempiasunsa =)
Rakas harrastukseni nuorkauppakamari on auttanut minua tässä persoonani pehmentämisessä. Kaikki ovat erittäin avoimia ja ensimmäisen tapaamiskerran jälkeen halataan ihmisiä. Voin hymyni turvin tutustua nopeasti ihmiseen ja tämän jälkeen nopeasti olla oma itseni ja puhua suoraan sydämestäni. Nuorkauppakamarilaisten kesken on sanaton side ja kaikki ovat automaattisesti ystäviä keskenään. Introvertille tai ainakin itselleni se on hyvä keino helpottaa ystävyyssuhteen luomista. Kun ihmiset oppivat tuntemaan minut, he ymmärtävät että olen impulsiivinen, nopea, innostun helposti ja erittäin rehellinen. Voin kuitenkin olla kuka olen, koska olemme jo luoneet siteen, joka kestää vähän kulmikkaamman persoonan.
Moni ei luonnehtisi minua introvertiksi – päinvastoin. Olen kuitenkin yksinäinen jörö, joka tykkää funtsia ja mennä naama peruslukemilla kun tehdään. Kun hymyilen, ajattelen Sinun tunteitasi ja haluan olla kohtelias. Jos kysyn kuulumisiasi ja kasvoni venähtävät – ainoastaan siksi, että keskityn oikeasti kuuntelemaan mitä sanot ja unohdan pitää hymyä yllä. Minä välitän vaikka en aina hymyile. Ja kun tunnet minut, näet oikean hymyni – oli se kasvoillani tai ei.