Sain tosiaan tuossa 4kk sitten ensimmäisen lapseni. Tällä hetkellä hän on löytänyt oman äänensä ja ölisee sekä ähisee aika hyvin. Hänen kanssaan sitä on ehtinyt olla kaikenlaisia tunteita. Heti alussa sairaalanvaihtoa ja huolta. Nyt vähän aikaan sitten pieni operaatio, mutta kaikki on nyt hyvin – paremmin kuin hyvin, fantastisesti! Odotan vauvauinnin aloittamista. Hän pitää vedestä ja suihkusta, uskon hänen rakastuvan uima-altaaseen.
Mietin tässä mitä nyt oikein voin ja mitä minun kannatta kertoa. Aloitanko mänbuubsimaisen tunnevuodatuksen siitä, miten alussa ei oikeastaan tuntunut miltään ja mitä enemmän vietän aikaa poikani kanssa, sitä syvempiä tunteita tunnen. Vai koitanko kertoa miehekkäästi mikä on kivaa ja hienoa, ja miten vien poikani veneilemään ja urheilemaan. Vai pitäisikö olla kirjoittamatta mitään, ettei hänen tulevaisuuden netti-imagonsa tahraannu isänsä kertomista. No ainakin viimeisen vaihtoehdon jätän väliin, en vain mitenkään usko, että omat kertomukseni alle 4kk ikäisestä veijarista mitenkään maalaisivat muuttumatonta tietä hänen elämässään.
Lapsi herättää aina tunteita – harvemmin lapset eivät herätä mitään tunteita ihmisissä – yleensä herättää tosi positiivisia tai negatiivisia tunteita. Oma lapseni herättää pääsääntöisesti minussa positiivisia tunteita. Välillä kun pitäisi nukahtaa aikaisen herätyksen vuoksi ja poika ähisee tai huutaa – tunteet eivät ole niitä hellyttävimpiä. Pääasiassa kuitenkin ovat. Kuten tänään aamulla herätessäkin. Herätysvalo paistoi kasvoihini enkä olisi halunnut nousta. Pieni pää kääntyy puoleeni ja silmät aukeavat. Silmät vähän poukkoilevat ja sitten kiinnittyvät kasvoihini. Tätä seuraa maailman syvin ja kaunein hymy. Siitä ei vain haluaisi lähteä.
Sitä vain haluaa kutitella ja silitellä tuota pientä hymyä. Sen hymyn haluaa nähdä uudestaan. Kun sen naurun on muutamia kertoja vasta kuullut, sitä yrittää tehdä mitä vain, että saisi kuulla sen uudestaan. Semmoisia tunteita se poika minussa useimmiten herättää.