Olen koko elämäni saanut ihoni kananlihalle, kun joku on sanonut ”sinun täytyy”, ”hänen täytyy” tai mitä tahansa ”täytyy”. Koko sydämeni on hypännyt ylös ja kehoni huutanut sisäisesti ”eikä täydy”. Kun muutin pois kotoa, minun ei ”pitänyt” enää mitään. Sunnuntaisin ei tarvinnut siivoja ja keskellä yötä oli ok vaikka lähteä ulos lenkille. Kotona minulle opetettiin kyseenalaistamaan kaikki tai ainakin asiat, jotka tuntuivat typerältä. Ehkäpä siksi Humen giljotiini onkin niin lähellä sydäntä. Aikuisiin ei tarvitse luottaa ja pitääkin ajatella omilla aivoilla. Olen kiitollinen tästä opista, se vie pitkälle.
Murehtisin tuossa jonkin aikaa, kun en ole ehtinyt blogia täyttelemään. Jotenkin kun oli vähän liian hektistä sitä alkoi tiputtamaan tehtäviä asioita pois ja käyttämään energian pakollisiin asioihin. Tässä kohtaa ilmeisesti vanhaksi käynyt oppi Maslowin tarvehierarkiasta osui aivan nappiin, kun tipahtaa tarvehierarkiassa alaspäin niin ylemmän tason tarpeet häviävät. Blogin kirjoittaminen on itsensä ilmaisua ja toteuttamista, kun alkoi raastaa niin eipä tuntunut kovin tärkeältä kirjoitella ajatuksia kaiken kansan katseltavaksi. Laitoin tuossa äsken lakanoita sänkyyn (mitä en yleensä tee) ja pitkästä aikaa tuli ajatus.. vähän vitutti ja sitten tuli taas pitkästä aikaa olo, että hei, tässähän on taas tätä ajatusten ruokaa märehdittäväksi. Materiaalia blogiin!
Mikäkö sai minulle energiaa.. meillä kävi todella positiivinen onnistuminen meidän nuorkauppakamarissa kun 9kk kovan työn ja väsytystaistelun jälkeen saimme julkisen tahon rattaissa liikettä, joka mahdollistaa meille aivan uudenlaisen projektin. Projektimalli on kopioitu toiselta nuorkauppakamarilta – tässä toiminnassa se on suotavaa ellei jopa suositeltavaa – katsokaa miten Pop Up on levinnyt ympäri Suomea ja saanut positiivista muutosta aikaan. Tämän läpimenneen hankkeen projektin vetäjä on ystäväni Otto. Hän jaksoi pitkän työn loppuun asti. Sain toimia hänen sparraajana ja nyt voin rehellisesti sanoa olevani iloinen hänen puolestaan. Loistavaa työtä.
Laitoin tosiaan tuossa lakanoita ja jotenkin päähäni tuli vain ajatus, että minä en ole normaali. En todellakaan ole normaali enkä edes halua olla. Mitä useammin joku sanoo, ettei tuo ole mahdollista, se tekee siitä mielenkiintoisen haasteen. Onnistuminen toisensa jälkeen ruokkii jaksamaan yhä vaikeampi olosuhteita ja pitkiä työprosesseja. Siitähän nuorkauppakamarissa on kyse, epämukavuusalueelle menemisestä ja oppimisesta. Nyt se hyvä fiilis tuli toisen onnistumisesta. Mitenkö tämä liittyy normaaliuteen?
Tarve toteuttaa itseään ja omia erikoisia mielitekojaan voi joskus kääntyä itseään vastaan. En halua olla normaali tai ainakaan tehdä normaaleja asioita. Meille on syntynyt kotiin lapsi ja meille on tullut lapsiperheen arki. Välillä sivukorvaan särähtää erilaisia mielipiteitä ja kommentteja siitä, mitä se lapsiperheen arki nyt sitten pitää olla. En osaa oikein sanoa, että onko vain ihmisten tapa ilmaista, etteivät halua enempää ja ovat aivan tyytyväisiä siihen mitä on. Jotenkin, että tämä tavallisuus on ihan ok. Jotenkin se puetaan semmoisiksi lauseiksi, mikä saa vereni kiehumaan. Syynä tähän on vain ja ainoastaan oma epäkypsyyteni kestää eriäviä mielipiteitä ja oma pelkoni siitä, että minunkin pitäisi elää kuten muut. Ei tarvitse eikä pidä =)
Harva meistä voi kääntää omaa persoonallisuuttaan pois päältä. Lapsen syntyminen tai muut isot elämänmuutokset voivat edesauttaa muutosta, mutta ei sen tarvitse olla niin. Oma pelko siitä, että elämä muuttuu tasapaksuksi arjeksi, on yhtä lähellä kuin luovuttaminen. Peloille on helppo antaa periksi ja luovuttaa, jolloin ei tarvitse enää pelätä. Pelko realisoituu ja se on siinä käsin kosketeltavana. Normaaliutta ei pidä pelätä, se on ihan ok tykätä lihapullista ja perunamuusista. Epänormaaliuttakaan ei pidä pelätä ja pitää sallia sekin muille – toiset eivät halua tehdä normaaleja asioita normaaleihin aikoihin.
Otto on hyvä esimerkki siitä, miten hän haastaa itseään ja seuraa sydäntään. Hän pitää matkustelusta ja on tehnyt sitä todella paljon. Hän kirjoitti ystävänsä kanssa reissublogia ja päätyivät Aamusetiin. He menivät sinne, mihin muut eivät. Kun homma alkoi olla hallussa, niin he perustivat matkatoimiston ja veivät ihmisiä sinne, mihin muut eivät. Nyt Ottolla on uudet haasteet mielessä. On ilo työskennellä ihmisten kanssa, jotka eivät halua seurata normeja ja jotka haluavat kokeilla uutta ja haastaa itseään. Sitä saa itsellekin energiaa kun ympärillä on ihmisiä, jotka eivät alistu normeihin vaan menevät läpi vaikka harmaan kiven.
Minut tunnetaan monista asioista – viime aikoina olen dronellani lennellyt siellä täällä kuvaten milloin mitäkin. Vappuna menimme bussilla keskustaan perheen kanssa, kärryissä roikkui iso dronelaukku mukana. Minusta oli ratkiriemukasta voida missä kohtaa tahansa ottaa pienet lennot. Tänä vuonna minulla on monia isoja vastuita ja tehtäviä, ja nyt päätettiin aloittaa taloprojekti. ”Ei nyt kannatta”… ehkä nuo lauseet aluksi masensivat, mutta lopulta ne olivat ne, jotka valoivat minuun energiaa. Äidillenikin sanottiin, ettei sinun enää kuuluu käydä CrossFitissä ja tehdä käsilläseisontapunnerruksia. Hänkin oli vastannut, että eiköhän hän tee ihan mitä hän haluaa. Pari vuotta sitten hän teki sisäsoudussa suomenennätyksen. Eiköhän teot puhu puolestaan.
Normaaliuden uhri ei tee mikä sisältä tuntuu oikealta ja mitä haluaa tehdä. Normaaliuden uhri antaa tekosyiden ja muiden ihmisten lannistaa unelmansa. Normaaliuden uhri ei halua tehdä mitään massasta poikkeavaa, koska ei halua erottua massasta. Tulee itseasiassa mieleen yksi Rakel Liekin blogaus jossain nettimediassa vähän hänen pornouransa lopetuksen jälkeen. Hän jauhoi oikeastaan samasta asiasta. Kirjoituksen sanoma oli, arvostan erittäin paljon perinteisiä ihmisiä, jotka elävät perinteistä elämää eivätkö kolmekymppisenä hillu punavuoren trendikahviloissa vaan kasvattavat kotona kunnollisia kansalaisia. Hän kuitenkin samaan hengenvetoon kertoi, ettei hän halua olla itse niitä ihmisiä. Koitin Googlata tuota artikkelia, en löytänyt sitä – harmi, se sai silloin ajatelemaan.
Mielestäni jos nousee framille ja tekee eritavoin kuin muut, niin kyllä silloin pitää olla valmis ottamaan vastaan mitä tuleman pitää. Jos teet asioita mikä kummastuttaa tai pelottaa massa, niin on aivan päivänselvää, että sitä kritisoidaan. Kyllä siinä kohtaa voi alkaa nillittämään ihmisten suvaitsemattomuudesta, mutta maalaisjärkeäkin saa käyttää. Haluan myös korostaa, että oma tarpeeni tehdä asiat omalla tavallani – onnistua ja epäonnistua – ei tarkoita, että mitenkään jättäisin arvostamatta ihmisiä, jotka haluavat kulkea vähemmän kivikkoista tietä.
Tuntui vaan tänään tuossa tunti sitten, että taas muutama asia loksahti paikalleen. Ehkä asia hahmottuu paremmin lähipäivinä. Vähän asiasta toiseen hyppi kirjoitus, mutta entä sitten. Hyvää alkanutta kesää kaikille ja muistakaa, ”toiminta on kauneinta puhetta!”