Platonin luolavertaus on filosofisen sarjani viimeinen naula arkkuun (1, 2, 3). Se kiteyttää hienosti miten rajallisesti me ihmiset ajattelemme. Kaikki meidän kokemusmaailmassa oleva rajoittaa meidän kykyä nähdä, miltä maailma oikeasti näyttää. Kun joku koittaa kertoa asioiden todellista laitaa, niin ei kukaan usko häntä.
Luolavertaus on hieno vertauskuva – kuitenkin nykytiede ja esimerkiksi psykologia on ottanut todella paljo harppauksia ihmisen toiminnan selittämisessä. Olen moniin tutkimuksiin törmännyt, joissa todistellaan sitä, miten asenteet, vanhat tiedot ja huomiot ohjaavat tarkkaavaisuuttamme. Miten aivot tekevät meistä sokeita erilaisille asioille ja miten esimerkiksi innovaatiokirjallisuudessa käsketään kulkea eri reittiä töihin, jotta pitäisi aivot virkeänä. Näiden pohjalta Planin luolavertaus ei ole enää se iso ja ihmeellinen asia.
Tuntuu, että ihmiskunta on todellakin ottanut oppia ja tutkinut asioita. Nuorena Platonin luolavertaus oli hieno ja erityinen metafora, jolla sain huomiota kaverien keskuudessa. Nyt kun aloin ajattelemaan sitä. Niin olen yhä edelleen samaa mieltä, mutta se ei tunnu enää niin erilliseltä tai ihmeelliseltä. Jotenkin perusidea sen taustalla on tullut niin arkiseksi, ettei siinä ole mitään ihmeellistä. Joka päivä some työntää ties mitä teorioita enkeleistä tai homeopatiasta. Kaikesta, mihin moni ei usko tai moni ei tiedä näistä. Minulle homeopatia ja enkelit ovat lähellä sydäntä, mutta se ei ollut pointti vaan se, että on nykypäivää esitellä julkisesti mahdottomuuksia tai mahdottomuuksilta tuntuvia asioita…
Laitan vertauksen tähän sellaisenaan, en yritä kertoa sitä ominsaonin
Kuvittele joukko vankeja, jotka on kahlehdittu lapsuudestaan saakka syvälle luolaan. Paitsi heidän jäsenensä, myös heidän päänsä on kahlehdittu niin, että heidän silmänsä ovat pakotettuja katsomaan luolan peräseinään. Vankien selän takana on tuli, ja tulen ja vankien välissä on korotettu kävelytie, jota pitkin kuljetetaan erilaisia eläinten, kasvien ja muiden asioiden muotoja. Tulen valo heijastaa sekä vangeista että kuljetetuista asioista tulevan varjon luolan peräseinälle ja kiinnittää vankien huomion. Samoin kun joku muotoja kantava puhuu, hänen äänensä kaikuu luolan peräseinästä ja saa vangit uskomaan, että ääni tuli varjoista. Vangit osallistuvat eräänlaiseen peliin, antaen asioille nimiä kun näkevät niitä. Tämä on kuitenkin ainoa todellisuus, jonka he tuntevat, vaikka näkevätkin ainoastaan kuvien varjoja.
Kuvitellaan, että yksi vangeista vapautetaan, nousee seisomaan ja kääntyy ympäri. Tuli sokaisee hänen silmänsä ja ohi kulkevat muodot näyttävät hänestä epätodellisemmilta kuin varjot. Samoin jos hänet viedään ulos luolasta katsomaan auringonvaloa, hänen silmänsä sokaistuvat eikä hän ensin näe mitään. Vähitellen hän kykenee näkemään tummia hahmoja kuten varjoja, ja sitten kirkkaampia ja kirkkaampia esineitä. Viimeisenä hän kykenisi näkemään itse auringon, ja oppisi, että se tarjoaa vuodenajat ja vuosien vaihtelut, on kaiken näkyvän yläpuolella ja on jollakin tavalla kaiken hänen näkemänsä syy. Tämä osa vertauksesta osuu läheisesti yhteen Platonin aurinkovertauksen kanssa, joka on esitetty Valtion kirjan VI loppupuolella.
Näin valaistuneena vapautettu vanki haluaisi epäilemättä palata luolaan vapauttamaan kahlehditut ystävänsä. Ongelma olisi siinä, että he eivät haluaisi vapautua. Luolaan palaaminen vaatisi, että vapautetun vangin silmät totuttelisivat taas uuteen valaistukseen, ja jonkun aikaa hän näkisi huonommin eikä kykenisi havaitsemaan luolan peräseinälle heijastuvia varjoja yhtä hyvin kuin toverinsa, jonka vuoksi hän joutuisi naurunalaiseksi. Tämä saisi vangitut vastustelemaan kaikkia vapautusyrityksiä.
Mielestäni tämä vertaus on edelleen niin mielenkiintoinen. Usein jonkin asian tajuaminen ja sisäistäminen aiheuttaa ahaa-elämyksen. Tämän elämyksen tai ajatuksen tuottaminen toiselle ihmiselle on erittäin vaikeaa. Muut ihmiset eivät halua nähdä maailmaa kuten valaistunut… eivätkä varmasti pysty. Se on esoterismiä.
Summasummarum.. tämä vertaus opetti minulle sen, että kun joku selittää jostain täysin älyttömästä asiasta, en tyrmää sitä. Kuuntelen ja mietin, olenko minä omien ajatusteni vanki. Onko oma älyni kahlinnut minut ja estääkö se minua tajuamasta totuutta. Tämä vertaus myös opetti minulle sen, etteivät muut aina ymmärrä minun älynväläyksiäni. Minun pitää miettiä missä kohtaa muut ovat menossa ja ovatko he vastaanottavaisia tiedolle, jonka tuon.
Aina muille ei kannata kertoa täyttä teoriaa tai totuutta, koska se vain kuulostaa älyttömältä heidän korvissaan. Aina ei kannata tyrmätä muiden älyttömiä ideoita. Tämä luolavertaus toimii hyvin aikaisemman kolmen filosofisen periaatteen kanssa yhteen. Humen giljotiinilla saadaan leikautta yleiset moraaliset arvot kuntoon, Occamin partaveitsellä mietitään onko tämä nyt todennäköistä ja Kantin kategorisella imperatiivilla mietin asialle ihmisarvon ja teon hyvyyden omasta näkökulmastani.
Musta nä neljä systeemiä on aika huiseja!
